Unettomuudesta

Hyvä uni on laadukkaan arjen peruspilari ja moni ajattelee sen olevan keskeinen osa hyvää elämää. Keho tarvitsee unta biologisiin toimintoihin ja unen tiedetään liittyvän keskeisesti esimerkiksi oppimiseen ja kognitiivisiin prosesseihin aivoissa. Maailma ympärillämme on muuttunut nopeasti mm. teknologian kehittymisen ja kaupungistumisen myötä, lisäksi työelämä on viime vuosikymmeninä teknistynyt ja muuttunut toisaalta fyysisesti kevyemmäksi. Tällä kaikella on vaikutusta työikäisten nukkumiseen. (Partinen & Huutoniemi 2018).

Unettomuus on Suomessa yleinen ja viime vuosina yleistynyt tilanne, josta väestötutkimusten perusteella kärsii ajoittain noin kolmannes työikäisistä. Pitkäaikaista unettomuutta on noin 12 prosentilla työikäisistä. Sekä satunnainen että pitkäaikainen unettomuus on lisääntynyt erityisesti työtätekevällä väestöllä viime vuosikymmenien aikana. Partisen mukaan unettomuuden ja siihen liittyvien sairauspoissaolojen ja liitännäiskustannusten on arvioitu aiheuttavan lähes 2 miljardin suuruisen kustannuksen vuodessa.

Kustannukset ovat toki ainoastaan vain yksi näkökulma tarkastella tilannetta ja sen vaikutuksia. Yksilölle itselleen unettomuus aiheuttaa kuormitusta ja altistaa mm. mielenterveyden häiriöille. Unettomuuteen liittyy suurentuntu itsemurhariski ja sen on todettu liittyvän myös muuhun kuolleisuuteen nostavasti. Unettomuus lisää riskiä myös lukuisiin fyysisiin sairauksiin kuten kohonneeseen verenpaineeseen, tyypin 2 diabetekseen ja lihavuuteen.

Uni on yksi ihmisen perustarpeista ja elämän jatkumisen edellytys. Unen ajatellaan olevan tarkan aivotoiminnan säätelyn alainen tila, jolla on tärkeä merkitys aivojen aineenvaihdunnassa ja rasituksen korjaamisessa solutasolla: muistin ja oppimisen prosesseissa tapahtuva hermosolujen muovautuminen tapahtuu pääasiassa unen aikana. Ihmisen unentarve vaihtelee yksilöllisesti, keskimäärin aikuinen tarvitsee unta 6-9 tuntia vuorokaudessa. (Käypä Hoito)

Yksi keskeisimmistä unen edellytyksistä on unipaine, jolla tarkoitetaan valveillaolon aikana kertyvää unen tarvetta. Lisäksi uni edellyttää riittävää mielen ja kehon rentoutuneisuutta (aivojen deaktivaatio) sekä oikea-aikaisuutta suhteessa vuorokauden aikaan (sirkaadinen rytmi). Tätä rytmiä säätelee useista toisiinsa vaikuttavista osista koostuva biologinen kello, jota puolestaan säätelee isoaivoissa sijaitseva suprakiasmaattinen tumake. Tämä rakenne ei säätele ainoastaan unta, vaan myös muita kehon toimintoja: esim. kehon lämpötilan vaihtelu noudattaa yksilölle tyypillistä säännöllistä vuorokausirytmiä. Ihmisen noudattaessa säännöllistä unirytmiä nämä eri rytmiset toiminnot synkronoituvat ja tukevat toisiaan. Sen sijaan esimerkiksi vuorotyössä tämä on haaste; elimistö joutuu koko ajan hakemaan rytmiä uudelleen, synkronisaatio rikkoutuu. (Järnefelt & Hublin 2012).

Ihmisen luontainen rytmi vaihtelee. Järnefeltin & Hublinin mukaan noin 40% ihmisistä on luontaisesti aamuvirkkuja, 30% iltavirkkuja, 12% sekä ilta- että aamu-unisia 18% sekä aamu- että iltavirkkuja. Luontaisesta rytmistä ja sen kunnioittamisesta on kirjoittanut myös Yvonne Dolan. (Dolan 1998).

Unessa on kyse paitsi biologisista, myös käyttäytymiseen liittyvistä tekijöistä. Kaikki fyysinen ja psyykkinen aktiivinen toiminta saattaa haitata unta ja estää nukahtamasta: työstressi, iltaan painottuva liikunta, älylaitteiden ja television katselu, pelaaminen ja muu aivoja aktivoiva toiminta nostaa vireystasoa. Kemiallisista aineista esimerkiksi alkoholi ja kofeiini vaikuttavat samoin. (Järnefelt & Hublin 2012).

Uni jakautuu seuraaviin vaiheisiin: kevyt uni (torke), keskisyvä, syvä ja REM-uni (vilkeuni). Nämä univaiheet vuorottelevat siten, että terveellä nuorella aikuisella syklejä tulee 4-5 kertaa yön aikana. Syvä uni ajoittuu pääosin yön alkuosaan ja kevyempi uni ja REM-uni painottuu aamuyöhön. Vilkeunijakson herätessä ihminen usein hetkeksi havahtuu, mutta kyseessä on niin lyhytkestoinen herääminen, ettei ihminen usein itse tiedosta yön aikana heränneensä. Heräily aamuyöllä johtuu unen kevenemisesti aamua kohti. (Pihl & Aronen 2012).

Palautumisen ja unen elvyttävän vaikutuksen osalta keskeisintä on syvän unen aika, jolloin tapahtuu solutason korjaantumista, myös immunologiset prosessit elpyvät. Syvän unen aikaan ajoittuu myös oppiminen ja mieleen painaminen. Iäkkäällä ihmisellä syvää unta on luontaisesti vähemmän. Muutokset unessa alkavat 50-60-vuotiaina, yleensä 70-vuotiaana kevyen unen määrä ja heräämiset ovat lisääntyneet ja syvän unen määrä vähentynyt. Herääminen fysiologisista syistä yleistyy iän mukana, virtsaamisen tarve on yleisin yöunta häiritsevä tekijä ikääntyneillä. (Pihl & Aronen 2012).

Normaalin unen määritelmänä pidetään heräämistä virkeänä sekä sitä, ettei päiväaikainen väsymys rajoita toimintaa. Hyvin nukkuva ihminen ei myöskään usein koe tarvetta kiinnittää huomioita nukkumiseensa ja uneen ylipäätään – tämä on keskeinen ero unettomuudesta kärsivään henkilöön. Normaalisti nukkuva ihminen nukahtaa usein noin 15 minuutin kuluessa nukkumaan menosta eikä jännitä unen saamista. (Järnefelt & Hublin 2012).

Unettomuudella tarkoitetaan toistuvaa vaikeutta nukahtaa, vaikeutta pysyä unessa, liian varhaista heräämistä tai huonolaatuista unta tilanteissa, joissa ihmisellä on mahdollisuus nukkua (AASM). Sen sijaan se, ettei ihminen malta mennä nukkumaan esimerkiksi muun toiminnan vuoksi tai suunniteltu uniaika on liian lyhyt suhteessa unen tarpeeseen, ei ole unettomuutta. Ihmisten kokemukset huonounisuudesta ovat yksilöllisiä, mutta yleisesti unettomat kokevat unensa määrän liian vähäisenä ja/tai unen laadun huonona. (Pihl & Aronen 2012).

Unihäiriöt luokitellaan unettomuuden lisäksi unenaikaisiin hengityshäiriöihin (uniapnea), keskushermostoperäiseen poikkeavaan väsymykseen (väsymysoireyhtymä), uni-valverytmin häiriöihin (vuorotyö, aikaero), unenaikaisiin liikehäiriöihin (levottomat jalat), unen erityishäiriöihin (hampaiden narskuttelu, unissakävely) sekä muihin sairauksiin liittyviin unihäiriöihin: esimerkiksi vaihdevuosioireet voivat heikentää koettua unenlaatua hyvinkin voimakkaasti, vaikka kyseessä ei ole varsinainen unihäiriö itsessään. Tällöin hormonikorvaushoito itsessään on parasta unen hoitoa. (Käypä Hoito).

Unettomuushäiriö (ICD-10) jaotellaan tilapäiseen (alle 1 kk), lyhytkestoiseen (1-3 kk) sekä pitkäkestoiseen (yli 3 kk) unettomuushäiriöön. Väestötutkimuksissa on havaittu noin kolmanneksen aikuisväestöstä kärsivän tilapäisestä unettomuudesta, pitkäaikaisesta unettomuudesta kärsii noin 12% suomalaisista aikuisista. Viime vuosikymmeninä työikäisten unettomuus Suomessa on lisääntynyt. (Partinen & Huutoniemi 2018).

Unettomuuden taustatekijät voivat olla perinnöllisiä (aamu-iltatyyppisyys, peritty alttius reagoida herkästi unella), lisäksi naissukupuoli liitetään tutkimuksissa unettomuuteen vahvasti: syyn ajatellaan liittyvän ihmisen evoluutioon ja aikaan, jolloin äidin tuli herätä pieniinkin ääniin lapsia ja kotia hoitaessaan (Partinen & Huutoniemi 2018). Useat sairaudet ja esimerkiksi kipu aiheuttavat unettomuutta, samoin elämäntilanteeseen tai tilanteen muutoksiin liittyvät asiat ja stressi. Muutoksen ei aina tarvitse olla negatiivinen, myös esimerkiksi rakastuminen tai uusi mieluinen työpaikka voi laukaista unettomuutta. (Pihl & Aronen 2012). Työikäisillä psykososiaaliset tekijät ovat yleisemmin yhteydessä unettomuuteen kuin somaattiset. (Partinen % Huutoniemi 2018). Unettomuudessa huomionarvoista on se, että vaikka terveydentila paranee tai riski- / taustatekijä poistuu, unettomuus voi silti jatkua. (Käypä hoito). Unettomuuden yleisin muoto onkin toiminnallinen eli psykofysiologinen unettomuus: syntyy usein jännittyneisyyden, ahdistuneisuuden ja nukkumista estävien ajatusten ja toimintojen noidankehä, joka jatkuu, vaikka unettomuuden aiheuttanut tilanne korjaantuu. Esim. elämänkriisin laukaisema, sinänsä täysin normaali unettomuusreaktio jatkuu usein toiminnallisena unettomuutena. (Pihl & Aronen 2012). Unettomuus on vahvasti yhteydessä elintapoihin ja terveystottumuksiin. Esimerkiksi alkoholin suurkuluttajista noin puolella on unettomuutta, joka voi jatkua jopa vuosia alkoholin käytön päättymisen jälkeen. (Partinen & Huutoniemi 2018).

Unettomuus voi aiheuttaa paitsi väsymystä, myös uupumusta, ärtyneisyyttä, keskittymis- ja tarkkaavuusvaikeutta, alttiutta virheisiin työssä ja liikenteessä, riskinottoa, jännitytä, päänsärkyä ja suolisto-oireita. (Pihl & Aronen 2012). Pitkään jatkuessaan unettomuus altistaa useille somaattisille ja psyykkisille sairauksille. Unettomuus suurentaa pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle päätymisen riskiä (Lallukka, Haaramo, Lahelma 2011) ja sen on todettu jopa kolminkertaistavan todennäköisyyden masennuksesta johtuvaan eläköitymiseen. (Paunio, Korhonen, Hublin 2015).

Seurantatutkimuksissa unettomuuden on todettu olevan yhteydessä mm. lihavuuteen, tyypin 2 diabetekseen, sydän- ja verisuonitauteihin, masennukseen, kroonisiin kiputiloihin sekä ikääntyneillä kaatumisiin. (Kryger, Roth 2010). Unettomuuden on todettu lisäävän itsemurhariskiä merkittävästi.

Käypä hoito -suositukset ovat riippumattomia, tutkimusnäyttöön perustuvia kansallisia hoitosuosituksia. Suosituksissa käsitellään tärkeitä suomalaisten terveyteen ja sairauksien hoitoon ja ehkäisyyn liittyviä kysymyksiä. Unettomuutta käsittelevän Käypä hoito -suosituksen on laatinut Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin ja Suomen Unitutkimusseura ry:n asettama työryhmä, ja se on päivitetty tammikuussa 2023.

Käypä hoito -suosituksen keskeinen sanoma lähtee toteamuksesta, että tilapäinen unettomuus kuuluu tavanomaiseen elämään. Suositus käsittelee unettomuuden hoitoa Suomessa, diagnostiikkaa, hoitoa ja myös ennaltaehkäisyä. Tilapäisen unettomuuden ensisijaisena hoitona pidetään lääkkeetöntä hoitoa, keskeisenä nähdään potilaan tukeminen, taustalla olevien syiden ja laukaisevien tekijöiden etsiminen ja käsitteleminen sekä ohjaus omatoimiseen unen huoltoon. Pitkäkestoisen unettomuuden hoidossa kuvataan parhaat tulokset saadun kognitiivis-behavioraalisilla menetelmillä: niitä pidetään ensisijaisina, koska ne vaikuttavat unettomuutta ylläpitäviin tekijöihin ja niiden teho säilyy pitkään myös hoidon lopettamisen jälkeen. Kognitiivis-behavioraalisilla menetelmillä pyritään vaikuttamaan unettomuutta ylläpitäviin tekijöihin ja katkaisemaan unettomuuden noidankehä. Tarkasteltavia asioita ovat mm. elintapoihin ja unihygieniaan liittyvät tekijät (liikunta, ruokailutottumukset, nautintoaineet, vuoteessa olon rajoittaminen) sekä ajatukset ja odotukset. Pyritään vaikuttamaan toimintatapoihin, tähtäimenä on mm. unirytmin säännöllistäminen. Käypä hoito -suositus pitää kognitiivis-behavioraalisien menetelmien käyttöä eri asiana kuin kognitiivista terapiaa. Keskeinen ero nähdään siinä, että menetelmäkeskeinen lähestymistapa on uneen keskittyvä, kun taas psykoterapia on hoidettavaan ihmiseen ja juuri hänen unettomuuteensa keskittyvä. (Kajaste 2005). Muuta lääkkeetöntä hoitoa ovat erilaiset rentoutusmenetelmät ja hypnoosi, kirkasvalohoito sekä liikunta: erityisesti kohtuukuormitteisella liikuntaharjoittelulla (esim. reipas kävely) on raportoitu sekä unen määrän että laadun parantumista.

Unettomuuden lääkehoito jakautuu nukahtamislääkkeisiin (bentsodiatsepiinit ja niiden johdokset), sedatiivisiin masennuslääkkeisiin (doksepiini, mirtatsapiini), psykoosilääkkeisiin (ketiapiini) sekä muihin lääkkeisiin (esim. melatoniini). Lääkehoidon hyödyistä on vahvin näyttö tilapäisen ja lyhytaikaisen unettomuuden hoidossa, pitkäkestoisen unettomuuden hoidon tulisi painottua Käypä hoito -suosituksen mukaan kognitiivis-behavioraalisiin menetelmiin. Unilääkityksen aloittamisen on katsottu tutkimuksissa lisäävän riskiä olla selvittämättä unettomuuden syitä. Myös unilääkkeiden pitkäaikaiskäytön haitoista on useita tutkimuksia.

Bentsodiatsepiinit ja niiden johdannaiset muuttavat unen luontaista rakennetta huonommaksi. Niiden käyttöön liittyy runsaasti haittoja. Lyhytaikaisessa, tilapäisessä käytössä niitä pidetään tehokkaina, mutta yli 2 viikon käyttöä ei suositella. Bentsodiatsepiinit voivat aiheuttaa riippuvuutta. Sedatiiviset masennuslääkkeet soveltuvat pitkäkestoisemman unettomuuden hoitoon, sillä ne eivät aiheuta riippuvuutta ja niillä on vähemmän pitkäaikaishaittoja. Unettomuuden hoidossa käytettävät annokset ovat selvästi pienempiä kuin masennuksen hoidossa käytettävät. Psykoosilääkkeistä ketiapiini on käytössä lyhyt- ja pitkäkestoisen unettomuuden hoidossa. Luotettava tutkimusnäyttö käytöstä terveiden ihmisten unen laadun paranemiseen kuitenkin puuttuu. Melatoniinia pidetään luonnollisena lääkkeenä unettomuuteen, sillä unihormoniksi kutsuttua melatoniinia erittyy aivoissa. Melatoniin on todettu tehokkaaksi mm. aikaerosta johtuvan unettomuuden hoidossa, koska se helpottaa uneen pääsyä. Melatoniini tulee ottaa iltaisin aina samaan aikaan.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia tuo uusia näkökulmia ja toivoa myös heille, joilla unettomuus on kroonistunut ja jotka eivät aktiivisesti tavoittele parempaa unta. Keskeinen kysymys keskusteluissa on; mikä on sen myötä toisin, kun unettomuus ei enää haittaa elämää. Toisin sanoen toivottua tulevaisuutta ja sitä, mitä siitä jo on, voidaan tarkastella riippumatta siitä, nukkuuko asiakas paremmin tai ei. Tämän tarkastelu ei myöskään edellytä, että muutostoiveena olisi parempi uni ja tämä ero muihin unettomuuden psykoterapeuttisiin hoitoihin on perustavanlaatuinen: hoitosuosituksia mukailevat unettomuuden psykoterapeuttiset menetelmät tähtäävät kaikki paremman unen tavoitteluun.

Joskus unettomuuden kanssa ollaan tilanteessa, jossa mikään ei ole auttanut eikä asiakkaalla ole edes näköalaa olemassa siihen, että uni paranisi. Tässäkin kohtaa ratkaisukeskeinen lähestyminen tilanteeseen luo toivoa sinne, missä sitä ei välttämättä ole ollut aikoihin. Kun asiakas on kaikkensa yrittänyt, on tärkeä näkökulma tuoda esiin, että asiakas ei ole luopunut hyvän elämän tavoittelusta (Tapani Ahola).